»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild hänet tunsi.
Gunhild läheni häntä epäröiden:
»Oletko sinä täällä? Näillä main?»
»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien itäpuolella.»
Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.
»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja — ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.
Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:
»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla karitsasta asti.»
»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.
»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»