Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.

He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa — silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja jokellellen sille hellästi.

Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista; Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin sylissä.

He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:

»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»

»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty, uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan savulle maistuvaa vuohen maitoa.

Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:

»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»

Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:

»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä uskallat jättää pataasi —»