Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:
»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa miehustasta löytämänsä kultasoljen.
»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»
Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin, nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.
Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan. Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin päivä —.
XV.
Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.
Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat hänen pikku poikiaan.
Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran — kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin Blaalinista – Blaalin oli kuollut.
Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen — hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli täyttänyt kaksikymmentä.