— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on päätetty, että sinä saat Gunhildin.»
Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä — vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.
Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.
Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.
Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, multaista sarkanyyttiä —.
Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi hänelle sangen vähän yörauhaakin.
Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he ratsastivat Draumtorpiin.
He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.
Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.
Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.