He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.
Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan kirveen pudotessa.
Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.
Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava päivänvaloon —.
— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan mistään muusta kuin ryöväreistä —.
Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: »Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.
Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:
»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei vastannut.
»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme keskustella heidän kanssaan —»
Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) Jumalalle olkoon kiitos!]