Guttorm raapi päätään.
»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»
»Minä —?»
»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli etsittävä?»
Eirik nyökäytti vähän.
»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö sinä ole siihen tyytyväinen?»
»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»
»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä — mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa väkeäni?»
»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen jonkun sinun alustalaisesi –»
Eirik keskeytti: