»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, jolla hän eilen ratsasti?»
»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, »sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»
Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.
»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»
Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.
»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.
Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.
»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»
»En. Sinun täytynee se tehdä —.»
»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»