Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata sinuun», Guttorm pyysi.
Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:
»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja toista?»
»Sehän lienee tarpeellista.»
He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.
Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.
Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.
Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.
Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.
Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä hirvittävän päänsäryn —.