Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.
»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, »ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»
»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim huudahti.
Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:
»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on sopimatonta —»
He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:
»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan meidän asioihimme.»
Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:
»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»
— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella: