Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin kunniattomuutta kohtaan —
Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.
»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi — minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan sentään sitä niin kalliilla ostat.»
»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven ulkopuolella kuuntelemassa —»
»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»
Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.
»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»
»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan pois —»
»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.
»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»