Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä sitten tahdot?»
»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla — jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»
»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.
»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.
»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»
»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi — silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa —.
»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua hetkiseksi raivoamasta.
Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.
»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme —»
Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.