Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.
* * * * *
Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja satuloi sen.
Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.
Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo tuikutti.
Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.
Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.
Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies kintereillä:
»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.
Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen: