»Oletko sinä täällä—?»
»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan tuolla tiellä.»
Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.
»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin koiran seuraamana.
Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»
Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli kuullut veljiltään.
Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta mitä Jørund Rypa ajattelee?»
Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että meitä koskeva sopimus täyttyy?»
»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta salli hänen pitää kädestään.
»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, että —»