Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.
Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»
Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina pihatielle asti:
»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»
Gunhild ojensi hänelle käden:
»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»
»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen tiedän, keksitään kyllä keino!»
Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.
Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.
Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.