»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty häntä —.»
»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi surullisesti.
»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies kestää huonommin —»
Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään uskaltanut puhua.
XVI.
Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.
Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä maidosta lujaksi ytimeksi.
Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.
Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan —.