»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.
Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.
Eirik kääntyi ja läksi ulos.
Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja soutaa jonnekin.
Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen käsivarteensa:
»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»
»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista ajatellut.»
»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»
Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän vastahakoisesti.
Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten nytkin.