»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä, Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»

»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin lupauksista.»

Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen rakastajaansa.

»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi.

»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole ajatellut.»

»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»

Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti:

»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä, minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä tuvassa edestakaisin.

»Sinä sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut, kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»

Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan: