»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana, mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»

Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein. Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät — ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.

Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut vielä vuottakaan kulunut —.

Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen, katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.

Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi, kunhan olen puhunut isän kanssa.»

Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi seisomaan oven suuhun hattu käsissään.

»Minä olen tullut kotiin, isä —.»

»Niin, minä alan jo siihen tottua.»

»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»

Olav keskeytti: