»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin, sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.»
* * * * *
Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään, Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista.
Eirik kysyi, tulevatko Jørund ja heidän isänsä paremmin toimeen.
»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin muutosta, Jørund saisi vallita täällä.»
Eirik nosti Kolbeinin syliinsä:
»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.»
»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi»,
Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan.
»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja katumusta siinä ei ollut.
* * * * *