Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen, sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa.
Cecilia halusi saattaa jonkin matkaa, katsoa samassa lastaan Rynjulissa.
Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi olevansa täällä nyt vieras.
Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin naisten askareita.» Cecilia lupasi.
He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen äkkiä syliinsä:
»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä menisit takaisin vuoren lumoihin!»
Eirik irroittautui varovasti:
»Mitä sinä juttelet! Minä olen tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.»
Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän tietä myöten. Eirik hypähti satulasta:
»Minä täällä tulen, Eldrid!»