Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan, kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta:
»Nyt sinä et enää saa itkeä, Eldrid!»
Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä.
»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —»
Eirik katsoi miettiväisesti vaimonsa jälkeen.
Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen. Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin.
Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä.
»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit minut!»
»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.»
»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.»