Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä, minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan, kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan, vaikkei sitä tehnytkään.

Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin, valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän kietoikin Eirikin pauloihinsa.

Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä, kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —

Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin, että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.

Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa — hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää, vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.

Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.

Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi saavansa nähdä hänet —.

Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon kanssa.

Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.

Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin että sinähän olet hänen isänsä.»