Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.

Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää, oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin — ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin; joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi. Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.

* * * * *

Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti, jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.

Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli hänen naimisissa oleva sisarensa.

Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle. Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien Olavia:

»Tuleeko näin isoisia vieraita?»

Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.

»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»

»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään —»