Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.
Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen, valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan kaukana toisistaan.
Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin — heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen hyvinvointiaan.
»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin päin.»
»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»
Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt kanssasi —»
»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»
»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi, isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.
»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»
Olav kiitti ja kehui työtä.