»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»
»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.
»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.
Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:
»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle pahaakaan.»
Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne sanat pantu hänen suuhunsa —
Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.
»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin penkilläni.»
Olav otti haarikan ja hymyili:
»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.