»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.» Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.
»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»
»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta kultasormuksen?»
»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»
»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven edessä Laurinmessun iltana.»
»Se pääseekin silloin kunniaan.»
Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän tyytyväinen sinun avio liittoosi?»
»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän –.»
»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain hyvin ja miehekkäästi.»
He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.