»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»
»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»
»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten minulle olisi käynyt.»
»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»
»Sinä et ole muiden kaltainen.»
»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»
Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.
* * * * *
Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet. Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä, joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä. Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.
He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.