Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.

He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.

Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»

»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»

»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
Stefan virkkoi.

»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään, hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat, ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»

He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.

Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti, kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.

Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä, oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista — tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle terveiset ja hänen kiitoksensa.

Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi olalla ja koirat kintereillään.