* * * * *
Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui. Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut talvella paimentakaan.
Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana. Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä — hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.
»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen eivät ole miesväen töitä.»
»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.
Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana. Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä ritari oli herttuattaren uskottuja.
Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli sentään koko lailla siedettävä.
* * * * *
Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli harvakseen – tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan. Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli eilisillasta suurentunut.
Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan, että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän aikomuksensa kai oli päästä tänne.