Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän luokseen hän tunsi Cecilian:
»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein, hevoset, minä talutan Ceciliaa.»
Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:
»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia — täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»
Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
Eirik tunsi, miten hän vapisi.
»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin: »Minä en voi enää tavata Jørundia —»
Eirik painoi häntä rintaansa vasten:
»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään minä —»
»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»
Eirik seisoi kuin puusta pudonnut: