Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.
* * * * *
»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen täytyy vain maata —»
»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
Eirik sanoi.
»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan. Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin mitä ne ovat.»
»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»
Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se, mitä hän nyt saisi kuulla.
Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään — silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli — isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa, palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille», Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin. Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias, niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»
Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia, raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.
Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.