Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen.

Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi vasta käytyään paikalla.

Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»

»Niin minäkin arvelen.»

Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli lähettäisi sanan.

Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.

Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen auttamattomasti turmiolla —

Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.

Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan, sanoi:

»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!»