Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain:
»Missä Jørund on?»
Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi — Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,
Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan, ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»
Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse. Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo päässeet vaurastumaan talven jälkeen.
Ja vuono loisteli ilta-auringossa.
Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin, Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.
Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan; tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.
»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua auttamaan?»
Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.