»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»
Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan kokoon.
»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund sanoi ivallisesti.
Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko:
»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»
Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli päässyt vapaaksi —.
»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin kaksi märkää koiraa.»
»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli, suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia rauhassa —»
Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan kanervilla ja heinätupuilla:
»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!»