»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut näin eteesi, aivan aseettomana—»
Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella — uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.
Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita. Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin ääneti.
Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:
»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä kuritin eilen —»
»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»
»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»
Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja asettui sisarensa rinnalle.
»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä kantamassa minun lastani —»
Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä: