»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot, että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»

»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava. Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»

»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!»

»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä puheilla.»

Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään:

»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani. Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»

Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten — Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki johtavat lopulta samaan maaliin.

Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa — että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.

Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen, jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.

Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan.