»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»
Renki katsoi häneen vastaamatta.
Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa — suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta, sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään nähdessään hänet tällaisena.
Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.
Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä:
»Missä tikari on?»
Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti vartta myöten.
Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven.
»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan toisenkin käytävän —»
»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa.