»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona, »oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»
Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.
Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.
Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.
Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten, valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan neuvottomana.
»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi.
Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin eläin kuopassa.
»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.»
Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva:
»Mene sinä —. Minä tulen—»