»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»
Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.
»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»
»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.
Silloin isä nosti päänsä:
»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»
Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.
»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se, minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»
Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:
»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.