»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo tulkoon meille kummallekin —»
Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:
»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.
Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!»
»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on paettava maasta, minä seuraan sinua –»
»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
Jørund teki!»
Olav kysyi:
»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»
»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.
»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat kalisten.