Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —
— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.
»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.
Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.
Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.
Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti hänen olkaansa.
»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»
»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole meille armollinen. Minä tiedän sen.»
Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:
»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman isäni!»