Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat kietoutuneet.
Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:
»Minun on mentävä etsimään häntä —»
Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä soutamaan.
»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.
Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»
»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä hän on tehnyt?»
Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»
Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:
»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen luokseen —»