Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:

»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet mukana.»

Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.

XX.

Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla. Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.

Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan; metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav vetäisi jälleen airoilla.

Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut, hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin kuollut ruumis.

Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata, sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.

Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä eläimiä ja ihmisiä.

Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi, kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.