Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään. Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun omistaa Elämän.
Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.
Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli murhannut Tveitin.
Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty kostajapojan kädestä syrjään —.
Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta — ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on liian myöhäistä sinullekin—.»
Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea — Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.
Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja
Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.
Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän oli sen kokonaan unohtanut —
Hän ei ollut ajatellut, että sellaista voisi tapahtua, — kun hän vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.
Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi. Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.