Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa. Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.
Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä. Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa luostariin.
Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen, missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.
Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin — Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni — niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.
Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet kasvot ryppyiset.
Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa, valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:
»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi, se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön viisaus.
»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias. Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»
Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli menettänyt paljon entisestä maineestaan.
Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja kurista: