»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme arvottomat —»
Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen, ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen; hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme, kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut. Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava, silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät, arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»
— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.
»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea, pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle; satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta. Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa
Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa. Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi. Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen, luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.
Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä
Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:
»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua tervehtimään!»
He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli kolmekymmentä vuotta.
Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.
»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä kaupungissa jonkin aikaa?»