Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut vast’ikään —»

»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»

Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti, että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi heti kysymään priorilta:

»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa — mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun täällä asuessasi.»

Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään — hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa — munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty kädessä viitaten häntä tulemaan – täällä oli nyt hiljaista huomiseen aamumessuun asti.

Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja asetti lyhdyn sellin lattialle.

Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä, jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.

Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.

Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.

Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan sylystä että ivasanoista.