Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana, nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen, hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään yhdestä enemmän kuin toisesta.
Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.
Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani. Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun heikkouttani haarniskan tavoin.
Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi pikku metsässä —.
— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä, mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.
Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!
Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.
Hänen olisi pitänyt kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään, niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan — mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan — vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja kerjäläisten häitä.
Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.
Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi pujahtanut pilkkaajien joukkoon —