»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä, kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»
Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.
Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.
»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.
»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.
»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten kuullen —»
»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.
Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.
Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.
»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»
»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»