»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»
»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»
He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa, laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat takanaan.
* * * * *
Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon
Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:
»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»
Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin pitkin ristikäytävää.
Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.
»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»
»Ymmärrän vähän —»